Auto leimahtaa ensin pamhtaen liekkeihin parin sekunnin ajaksi, kun se yhtäkkiä lentää pirstaleiksi tulensekaisen savun saattelemana. Paineaalto kaataa suden sammalmättäälle ja Punahilkan ja Punahilkan äidin välinen puhelinyhteys katkeaa. Auton paikalle on jäänyt vain kärtsähtänyttä ruohoa ja eteenpäin pyörivä palava autonrengas. Suden nostessa katseensa maasta minuutin kuluttua, se kirkaisee, nousee pystyyn ja kaatuu uudemman kerran. -Ei meikäläiselle voi käydä näin! Susi murahtaa ja nousee ylös.

Samaan aikaan Punahilkka pohtii tapahtumien kulkua sohvalla. -Kerrataanpas nyt aivan rauhassa, Punahilkka tuumi itsekseen. -Tänään ei ole aprillipäivä ja on epätodennäköistä että olen soittanut väärään numeroon, miettii Punahilkka ja nousee sohvalta. -Poliisikin kuvittelisi juttua pilasoitoksi, pohdískelee Punahilkka ja kiertää olohuoneen lattialla ympyrää. -Pitäisikö lähteä perään? mutisee Punahilkka rampatessaan kuudetta kierrosta. -Mennäkö vai eikö mennä? Kas siinä pulma! sanoo Punahilkka itselleen ja pysähtyy. -Kyllä, se on velvollisuus! sanoo Punahilkka ja ottaa kännykkänsä jota hän on puristanut kokoajan nyrkissään. Painettuaan kännykän paikantimen nappia, Punahilkka tuntee itsensä sankariksi. -Vai että tuolla tienvarressa, mutisee Punahilkka.

Sillä hetkellä tapaamme Suden tienvarressa peukalo ojossa. -Liftaaminen on tylsää, huokaa Susi. -Mutta hei! Eikös tuolla ole auto?...

JATKUU...